Kuolematon
Monta kertaa on kuolema puhutellut minua. Ensimmäisen kerran se puhui kanssani maatessani puolialastomana, kasvot ravan ja veren tahrimana Hagia Sofian portailla. Liekit nielivät viimeistä Roomaa ympärilläni ja juopuneiden ristiretkeläisten huudot kaikuivat kadulla. Olin silloin nainen. Kolme miestä makasi minut väkisin huolimatta siitä että hain kirkosta turvaa, sen yksi heistä pisti minua keuhkoihin. Muistan yhä kuinka ensimmäisen kerran tunsin elämän pakenevan ruumiistani juoksevan veren mukana. Muistan punaisena loimottavan taivaan ja sen hirvittävän epätoivoisen tunteen, kun tajusin että minun olisi jätettävä tämä elämä jota sen kurjuudesta huolimatta rakastin. Silloin hän ensimmäistä kertaa astui luokseni mustassa viitassaan, kalmankalpeat kasvot paistaen hupun kätköistä. Silloin kävimme ensi kertaa keskustelun, tai oikeastaan hän puhui ja minä köhin verta suustani, mutta kuitenkin. En voi sanoa että muistaisin edes hänen sanojaan, mutta muistan elävästi sen hetken, väreineen ja tuoksuineen, muistan ne tummat surumieliset silmät tuijottamassa mustan hupun kätköistä. Muistan sopimuksen jonka teimme, vaikka en muista sanoja joilla se tapahtui. Sitten kuolin.
Sen jälkeen olemme kohdanneet monta kertaa. Joskus emme puhuneet lainkaan, joskus hyvinkin pitkään. En edes nähnyt häntä saadessani nuolen silmääni puolustaessani Kiovaa Mongoleita vastaan, mutta hän oli loppuun asti vieressäni Rouenissa 1431, kun englantilaiset polttivat minut noitana ja kerettiläisenä roviolla. Hänen kylmät huulensa suutelivat omiani Tenochtitlanin suuren pyramidin portailla konqistadorien raudoitettujen saappaiden murskatessa luuni ja hänen kätensä piteli minusta lujasti kiinni hukkuessani Seineen raivoavan väkijoukon sinne heittämänä pärttylinyönä 1572. Missä palasinkaan taas elämään, oli hän lupauksensa mukaisesti aina paikalla kun se päättyi. Me olemme rakastavaiset, kuolema ja minä.
Muistan kuinka hän lopulta tunnusti sen minulle Lûtzenissa 1632. Olin saanut monia osumia keisarillisten pistooleista ja pudonnut ratsuni selästä, eikä rinnallani seisonut enää muita kuin uskollinen palveluspoika. Silloin hän astui esiin ruudinsavusta. Kivusta huolimatta väänsin huuleni hymyyn. ”Meidän pitää lopettaa tapaaminen tällä tavalla”, sanoin, ja hän naurahti, istui viereeni ja kaiveli viittansa poimuja. Hän nosti sieltä valkoisen paperikääryleen, jonka asetti huultensa väliin. Sitten hän ojensi minulle samanlaisen. ”Palaako?” hän kysyi. ”Teknisesti ottaen en edes tiedä mikä tuo on”, vastasin ja tällä kertaa hän hymyili valkeat hampaat välähtäen.” Ai niin, unohdan joskus tällaiset asiat.” Hän sytytti tulen paperikääryleen päähän ja puhalsi nautinnollisesti savua ilmaan. Pitkän aikaa hän poltteli rauhallisesti ja minä tein hiljalleen kuolemaa vieressä. Kolme keisarillista sotilasta saapui paikalle, tappoi palvelijani ja alkoi ryöstää vaatteitani, joidenkin sohiessa minua miekoillaan. Pistot sattuivat enkä voinut olla voihkimatta. Kuolema katseli minua ja sanoi lopulta: ”Tiedätkös, minä suorastaan elän näitä meidän lyhyitä juttutuokioitamme varten. Kukaan ei koskaan puhu minulle, sinä olet ainoa.” Tajusin että tällä kertaa hän kerrankin tahtoisi sanoa jotain vakavaa. Viime aikoina keskustelumme olivat olleet varsin hedelmättömiä, edellisellä kerralla taisimme sanoa vain ”näkemiin”, ja se taisi jäädä painamaan meitä molempia. Pinnistin siis kuullakseni, vaikka kipuni olivatkin kovat.
”Se liittyy jotenkin siihen, miten katsoit minua silloin Konstantinopolissa. Siis, olihan sinulla hyvä vartalokin ja niin poispäin, mutta sellaisilla asioilla ei minun perspektiivistäni katsoen ole juuri väliä. Mutta katsoit minua jotenkin niin… ymmärtäväisesti. Yleensä ihmiset keskittyvät ajattelemaan luojaansa tai menetettyjä ystäviään tai muuta sellaista, mutta sinä näit minut. Silloin tiesin että minun olisi nähtävä sinut taas.” Se oli mielestäni aika kauniisti sanottu, varsinkin kun sen sanoja nyt oli kuka oli, ja vastasin: ”Minusta on aina ollut mukavaa nähdä sinutkin. Tavallaan kai rakastan sinua.” Kuolema katsoi kivun vääristämiä kasvojani. ”Rakastaa.. Siinä on iso sana. Oletko ihan varma tuosta? Mutta nyt kun mietin… Sitä se voisi ollakin. En ole koskaan tuntenut tällaista sidettä keneenkään. Meidän pitää puhua tästä ensi kerralla.” Keisarillinen sotilas painoi pistoolin suun ohimolleni ja maailma pimeni.
Siitä alkoi meidän romanssimme. Hänen kylmä ruumiinsa syleili minua ruton raateleman kehoni leimahtaessa liekkeihin Lontoon palossa ja hänen huulensa kuiskivat helliä sanoja korvaani kuollessani seitsemänkymppisenä lasteni ja lastenlasteni ympäröimänä kauniissa maalaistalossa. Aina kuoleman hipaistessa läheltäni katseeni etsi häntä ja sydämeni ikävöi hänen puoleensa. Hänen takiaan hain kuolemaa rynnätessäni kohti pohjoisvaltioiden tykkejä Gettysburgissa ja hänen kasvojensa kylmää hymyä kaipasin tyhjentäessäni Winchester-kiväärini makasiinia Custerin miehiin Little Big Hornissa. Elämä oli minulle vain turhauttava katkos odottaessani kuoleman hetkeä jotta saisin jälleen tavata hänet, ihmiselämä iloineen ja suruineen kiisi ohitseni kerta kerran jälkeen mutta hän oli kaiken kiintopiste, se jota etsin ja jonka takia yhä uudelleen olin valmis kohtaamaan kivun ja tuskan jotka ihmisen elämään kuuluvat.
Niin vuodet muuttuivat vuosikymmeniksi, vuosikymmenet vuosisadoiksi. Elin ja kuolin ja aina kuolemani hetkellä vaihdoimme helliä sanoja, suudelmia ja hyväilyjä ennen kuin minun oli taas aloitettava iänikuinen kiertoni. Mutta minä en valittanut vaivojani, en kaivannut lepoa, vaikka elämä on hyvin raskasta enkä saanut siitä lepoa. Olinhan rakastunut. Mutta mikään ei jatku ikuisesti, lopulta minun inhimillinen kärsimättömyyteni voitti ja riitelimme ensi kertaa. Se tapahtui Stalingradissa. Makasin jalat jäätyneenä tuhotun panssarivaunun alla, olin aivan jäässä ja nälissäni kun hän lopulta saapui vierelleni. Minulla oli ollut pari raskasta elämää viime aikoina. Tuskin olin toipunut länsirintaman helvetistä niin päädyinkin uuteen maailmansotaan joka kauhukseni oli vielä pahempi kuin edellinen ja vuonna -41 olin jo nähnyt enemmän kuin tarpeeksi kyllästyäkseni elämään. Suoraan sanottuna harmittelin etten ollut vaikka ampunut itseäni aiemmin, kuoliaaksi jäätyminen tai nääntyminen nälkään eivät olleet niitä mukavimpia tapoja lähteä.
Joka tapauksessa hän saapui luokseni kuten aina ennenkin, hymyillen kuten aina. Mutta minä en jaksanut hymyillä, vaan kivahdin: ”Et sitten viitsinyt tulla aiemmin! Täällä on helvetin kylmä.” Hymy ei kadonnut mihinkään. ”Kaikilla on aikansa, minä en päätä siitä”, hän vastasi kuin itsestään selvyytenä. Moinen piittaamattomuus sai minut raivoihini.”Vai niin! Silti minä olen helvetti soikoon jatkanut menoa yli kuusisataa vuotta sinun takiasi! Mikä sääntö minut siihen on velvoittanut? Tai sanotaanko näin: Mikä sääntö sen sallii?” Nyt hymy katosi hänen kasvoiltaan. Se oli minulle kuin pieni voitto. ”Itse valitsit osasi, kun sitä sinulle tarjosin. Etkä ole valittanut kertaakaan”, hän sanoi hieman ärtyneenä. Kuolema ei ollut tottunut että häntä vastaan väitettäisiin. ”Ehkä välitin sinusta liikaa”, vastasin. ”Mutta sinä olet ollut vain itsekäs. Olet halunnut vain nauttia minusta etkä ole lainkaan miettinyt mitä kaikkea minä joudun kestämään.” Nyt kuolema oli jo surullinen. ”En tiennyt että otat sen noin. Pelkäsin sinun sanovan jotain tuollaista joskus neljäsataa vuotta sitten mutta sitten aloin luottaa. Nytkö petät minut?” Kylmä tuulenpuuska arolta värisytti koko kehoani.” Minäkin olen vain ihminen. Olen väsynyt. Enkö saisi levähtää edes hetken. Nämä pari viime elämää ovat olleet todella väsyttäviä”, koetin sovitella. Hän vain pudisti surullisena päätään. ”Sitä ei voi tehdä. Sinun on lähdettävä tai jäätävä. Muuta tietä ei ole.” Tunsin että jokin oli menossa peruuttamattomasti rikki. Koetin vielä pelastaa tilanteen. ”Siinä tapauksessa haluan vielä miettiä, ainakin yhden elämän. Sitten teen päätökseni.” Kuolema nyökkäsi hyväksyvästi ja kumartui antamaan minulle viimeisen hellän suudelman ennen kuin palelluin hengiltä.
Ja niin minä mietin, pitkään ja hartaasti. Olen nyt elänyt seitsemänkymmentä vuotta tätä elämää. Olen jo vanha nainen ja nähnyt kuinka ihminen on rakentanut tuhovoimaisimmat aseensa ikinä ja nähnyt myös kuinka hän on pystynyt olemaan käyttämättä sitä. Olen nauttinut rakkaudesta, saanut lapsia ja lastenlapsia mutta tuleva päätökseni on piinannut minua. Minä rakastan kuolemaa, enkä tahtoisi jättää häntä. Voisin myös nähdä kuinka ensimmäiset ihmiset matkaisivat tähtiin ja kuinka ehkä jonain päivänä lopullisesti tuhoaisimme itsemme. Mutta minä en enää jaksa. Olen elänyt satoja elämiä ja nähnyt maailman muuttuvan, mutta ihminen ei muutu koskaan. Samat virheet on tehty tuhat kertaa enkä minä enää jaksa katsella sitä. Tiedä mitä aion sanoa ainoalle todelliselle rakastetulleni kun hän vielä kerran saapuu luokseni, ja sitten suutelen häntä viimeisen kerran, ja lähden kohti viimeistä tuntematonta, jota niin pitkään välttelin.
